Päätepysäkki

Mitenköhän blogi lopetetaan fiksusti? En tiedä: ilmoitettakoon siis, että en mää jaksa enää kirjuutella tänne. Tuli kokeiltua ja palaan ehkä asiaan, kun saan sen skannerin. Maailmassa on jo ihan tarpeeksi sanoja, tarvitaan enemmän sarjakuvia! Jos tulee jotain tähdellistä mieleen, meilaa irtosora at luukku.com, kiitos.

Montako mailia on 400 kilometriä?

Tämänpäiväisen työmatkani tein Hesarin sivulla. Pääkaupunkiseudulle tulee kuulemma päivittäin työmatkalaisia jopa kahdensadan kilometrin päästä ja seiskyt prossaa kaikista matkalaisista köröttää työmatkat yksityisautossa. Oma päivittäinen matka-aikani ei tunnu enää miltään.
Neljäsataa kilometriä joka arkipäivä? Matikkapääni mukaan se tekee yli neljä tuntia päivässä työmatkoihin. Ja vielä itse rattia kääntäen. Motiivina on pakko olla kuukausitili, joka on vähintään viisinumeroinen. Vai onko syynä lempi?

"But I would walk 500 miles
And I would walk 500 more
Just to be the man who walked 1000 miles
To fall down at your door"
Proclaimers/I'm Gonna Be (500 miles)

Mitä he tekevät siellä peltikopperossa neljä tuntia päivässä, paitsi liikkuvat paikasta toiseen? Eihän itse ajaessa pysty edes pitämään matkapäiväkirjaa. Neljän pyörän päällä suhatessa on paras syntyä uusia ratkaisuja vähintään syövän ja nälänhädän voittamiseksi, tai muuten en ala mitään.
Listausta viime viikolta: Kaunein asia työmatkani varrella on meri. Erikoisin on Tilastokeskuksen tarjoama Suomen asukasluku talon seinällä. Perjantaina numerot näyttivät saldoksi 5 255 895.

Tietenkin stadissa

Otsikko on bussilinjamme Matkaoppaan lempilauseita. Se pätkähti mieleen, kun jäin miettimään, että minne asti pääsisinkään, jos ajaisin maantiellä satasta saman ajan, kuin mitä bussilla eilen meni työmatkaani. Satasta hurauttamalla työmatkani veisi vajaa kuusi minsaa.
Eikä eilen ollut edes ruuhkaa.

Tästä asti aikaa

Kolmas nainen/Tästä asti aikaa
Tänä aamuna mittasin: menomatkaan kului 27 minuuttia. Olin liikkeellä tuntia tavallista myöhempään, joten matka sujui ripeästi. Ehkä huomisaamuna saan otettua ruuhka-ajan.
YTV:n reittiopas laski puolestani, että bussikilometrejä työmatkallani on 9,3.
Yleensä istun aamuisin taaimman vasaraikkunan ääreen, vastapäätä takaulko-ovea. Kovilla pakkasilla loittonen hieman ovista, etten jäisi ulkoa livahtavan viiman kouriin.
Istun takana, koska aamuisin linja-automme vakiasiakas on eräs puhelias herra, ja hän parkkeeraa aina bussin keskiosaan. Yritän sijoittua niin, ettei hänen puheensa kuuluisi kovin hyvin minulle asti. On vaikea välttyä miehen kovaääniseltä selostukseltaan hänen havaitsemistaan asioista.
Työtuttuni, joka kulkee toisinaan samalla linjalla, nimittää herraa Matkaoppaaksi. Toisaalta, jos mies ei olisi aina äänessä, en vieläkään tietäisi, missä tarkalleen on Töölön sairaala. Sitä tietoa voin jonain päivänä tarvita.
Miehen väkevä osallistuminen työmatkaani on yksi syistä, miksi pidän tätä blogia.
Mitä kadulla havaittuihin asioihin tulee: kello 9.18 kaksi nuorta aikuista miestä käyskenteli kaljapullot kädessä. Kävi kateeksi: heillä on aikaa kavereille, ulkoilulle ja harrastuksille. Ei käy kateeksi: typerä harrastus.
Päivän kysymys: miksi paloautoja sanotaan punaisiksi? Aamulla näkemäni neljä autoa olivat selvästi oransseja.

Piposta asiaa

Tänään minua puhuteltiin bussissa. Pinkkipipoinen nainen kysyi, saako hän ottaa ilmaisjakelulehdet vieruspenkiltäni. Sanoin juu ja nyökkäsin.
Edessäni istuneella naisella oli kauniit punaiset, pitkät hiukset. Penkkiriviä edempänä istuvalla oli valkaistu lyhyt kampaus. Itse pidin koko matkan uutta pipoani päässä.
Bussin piposaldo: musta, jossa tiikerinturkkia jäljittelevä reunakangas; kokonaan musta; kaksi valkoista; tummansininen, jossa nimikirjaimilla koristeltu Union Jack tai sen tyylinen lippu; kaksi pinkkiä; vaaleanvihreä sekä epämääräisen värinen, periaatteessa vaalea.
Näin kuinka kadulla jonkun valkoinen lapanen siveli pojan nahkatakin selkää. Se näytti hellältä. Rakkaus jotenkin jalostuu kylmässä säässä. Jos jaksaa helliä toista Suomen pakkasissa, suhteen täytyy olla vakava. Tai aivan alussa.
Ja hurraa - työpaikan viereiselle vakiopysäkilleni on ilmestynyt energiayhtiön sponssaama kirkasvalolamppu! Kuskikin näkee nyt varmaan minut paremmin pysäkillä, kun taustalla helottaa 3500 luxia. Kyllä se valomiekan voittaa, veikkaan.

Pimeä tie, mukavaa matkaa

Leevi and the Leavings/Pimeä tie, mukavaa matkaa
Näin pimeässä maassa voisi olla heijastimia muovipusseissa ja take away -pitsalaatikoissakin. En ole vielä nähnyt yhtään energiafirman lehdessä mainostamaa kirkasvalopysäkkiä. Onkohan niitä edes olemassa? Jos on, saisikohan sellaisen kauniisti pyytämällä omalle päättärilleen?
Tällä hetkellä monessa pysäkkimainoksessa omenan edessä seisova pariskunta toivottaa Värikästä joulua. Kiitos samoin. Joulu inspiroi mainosfirmojen copyjä. Parkkihuolesi kaikki heitä. Auts. Antaminen on alkanut.
Eräs mainos valistaa, että Nyt myös pullaa. Vielä aamulla minulle jäi epäselväksi, että mistä, koska tekstin edessä seisoi farmariauto. Illalla näin mistä pullaa saa, mutta unohdin paikan samantien. Keskityin samanaikaisesti turhan antaumuksella siihen, miten itselleni tuntematon vierustoverini nojasi minuun.
Tänään oli liikkeellä autoja, joissa oli hauskoja rekkareita. Ensin meni ohi OUF ja RAZ, sitten BYN. LXF kuulostaa laksatiivilta. MJO on varmaan mukava auto, sellainen muikea ja leppoisa. IIZ ja NEY ajoivat toisiaan vastaan - ajattelivatkohan niiden kuskit asiasta mitään?
Päivän blogifilosofinen lausunto jatkona aikaisempaan: hokasin, että blogihan on myös välitilaa. Yksityistä julkisesti. Tai julkisesti omaa.

Onko vielä pitkä matka jonnekin?

Otsikko: Eppu Normaalin cd:n nimi
Himputti, meinasin jo vetää käsijarrun koko blogiin, mutta eka saamani kommentti ja lähipiirin sitkeät utelut siis koska sä kirjoitat sinne jotain? veivät voiton. Alkuperäinen suunnitelmani tulee kyllä venymään ja paukkumaan, mutta kaartelu kuulukoon asiaan. Elämä on epätäydellistä. Enempää en tällä kertaa anna tilaa itse bloginpidon filosofoinnille, joka taitaa olla pakollinen aloittelevan blogistin lastentauti.
Minua on mietityttänyt kaksi asiaa. Tai monikin, mutta erityisesti kaksi niistä kuuluvat blogini piiriin. Ensimmäinen on se ihmeellinen ei-mikään-aika, joka syntyy silloin, kun matkaan työpaikan ja kodin välillä. Haluan tehdä matka-ajasta itselleni merkityksellistä, enkä ainakaan pyöritellä silloin mielessäni asioita, joista on hyötyä työnantajalleni. Yritän ottaa haltuuni paitsi ajan, myös tehdä julkisesta tilasta enemmän omaani. Ei harmainta hajua, mitä se tarkoittaa tai miten se onnistuu. En ole varma, onko sillä kauheasti edes väliä? Blogini tulee joka tapauksessa kertomaan bussielämästä - ihmisistä, äänistä, autoista, kaduista ja mainoksista.
Se toinen minua mietityttänyt asia ovat nimittäin katukuvassa näkyvät tekstit. Tässä näytteitä siitä, miten kadut puhuttelivat minua kesällä. Juo kuin olisit Jäämeren pohjaventtiili. Minulle muistutettiin, että Shoppailu voi auttaa moneen asiaan, mutta ei päänsärkyyn. Seuraava oli kauniisti sanottu, mutta valitettavasti kyseessä ei ollut täysin pyyteetön ajatus: Rakasta lähimmäistäsi. Aloita itsestäsi. En muista, mitä lauseilla yritettiin myydä. Myös kaupunkini muisti (ja muistaa yhä) asukkaitaan kyltillä Ei koiranjätöksiä sisäänkäyntien edustalle.
Mitä katutekstien pähkäilystä syntyy, se toivottavasti nähdään täällä piakkoin. Tarkoitukseni on joka tapauksessa liittää blogiin sarjiksiani tai niihin liittyviä piirroksiani. Pidä siis peukkuja, että pukki tuo minulle skannerin. Ja että opin käyttämään sitä.
Yritän olla oikein kiltti ja kirjuuttaa tänne hyvin pian uudelleen.